Ihmiset ovat osoittaneet suurta nerokkuutta valitessaan
parranajovälineitä. Ensimmäiset parranajo välineet olivat mm. simpukan kuoret, hain hampaat ja piikiven palat.
Muinaisessa Egyptissä miehet ajoivat partansa
kuparisella partaveitsellä, joka muistutti pientä kirveenterää.
Lähempänä meidän aikaamme, 1700- ja 1800-luvuilla, valmistettiin
pääasiallisesti Sheffieldissä Englannissa partaveitsiä, jotka tunnettiin
lempinimellä kurkunleikkaaja (cutthroat). Nämä veitset olivat usein
koristeellisesti kuvioituja, ja niissä oli kovera, teräksinen terä,
jonka pystyi käytön jälkeen taittamaan turvallisesti kädensijan sisään.
Näitä veitsiä piti käsitellä hyvin huolellisesti, ja epäilemättä niiden
käytön oppiminen maksoi monia viiltoja ja veripisaroita. Kömpelömmille
alku on ollut varmasti traumaattinen.
1900-luku tarjosi kuitenkin
helpotusta.
Vuonna 1901 yhdysvaltalainen King
Camp Gillette patentoi turvallisen parranajokoneen eli ”partahöylän”,
jossa oli kertakäyttöinen terä. Hänen keksintönsä levisi maailmaan kulovalkean tavoin, ja myöhemmin
siitä kehiteltiin monia erilaisia malleja, esimerkiksi parranajokoneita,
joissa on hopeoidut tai kullatut kädensijat. Uusimpia malleja ovat
parranajokoneet, jotka ovat kokonaan kertakäyttöisiä tai joissa on kaksi
tai jopa kolme terää tai taipuisa, kääntyvä pää.
Muinaisista ajoista asti suhtautuminen partaan on vaihdellut. Kirjan Everyday Life in Ancient Egypt mukaan
muinaiset egyptiläiset eivät antaneet arvoa ihokarvoille vaan
ylpeilivät iholla, joka oli ajettu paljaaksi käyttämällä taitavasti
tehtyjä partaveitsiä, joita he säilyttivät siisteissä nahkapusseissa.
Tämä tapa voi selittää sen, miksi heprealainen vanki Joosef ajeli
päänsä, ennen kuin hän näyttäytyi faraolle.
Assyrialaisilla miehillä oli
mahtavat parrat. He näkivät turhamaisuuteen saakka vaivaa partojensa
eteen: ne oli huolellisesti kiharrettu, letitetty ja järjestetty.
Muinaisten israelilaisten miesten
partojen pituus oli hillitty, ja he pitivät partansa siistinä
partaveitsen avulla. Mitä sitten Jumalan laissa tarkoitettiin, kun siinä
kiellettiin israelilaisia ’leikkaamasta hiuksiaan sivuilta’ ja
’turmelemasta leikkaamalla partansa reunaa’? Tämä käsky ei kokonaan
kieltänyt leikkaamasta hiuksia tai partaa. Se pikemminkin esti
israelilaisia miehiä jäljittelemästä pakanallisten naapurikansojen
äärimmäisyyksiin meneviä uskonnollisia tapoja.
Muinaisen Kreikan yhteiskunnassa
parrallisia olivat tavallisesti kaikki muut paitsi aatelistoon kuuluvat,
joiden parrat olivat usein ajetut. Roomassa parranajosta näyttää
tulleen tapa toisella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua, ja sen
jälkeen parranajo säilyi päivittäisenä rutiinina useiden vuosisatojen
ajan.
Rooman valtakunnan kukistuttua
parta pääsi kuitenkin jälleen voitolle ja säilytti asemansa tuhannen
vuoden ajan aina 1600-luvun puoliväliin asti, jolloin parranajo tuli
jälleen muotiin. Sileäksi ajettu leuka piti pintansa läpi koko
1700-luvun. Mutta sitten 1800-luvun puolivälin paikkeilla tyylin suunta
muuttui. Siksi Vartiotorni-seuran ensimmäisestä presidentistä C. T.
Russellista ja hänen kristitystä toveristaan W. E. Van Amburghista
otetuissa kuvissa kummallakin miehellä on tyylikäs, siististi leikattu
parta, jota pidettiin arvossa ja joka oli ajalle tunnusomainen.
1900-luvun alussa parranajo koki kuitenkin uuden tulemisen ja on
useimmissa maissa säilynyt suosiossa nykyaikaan saakka.